Autobloggarin pahin painajainen on auto joka ei hajoa. Mistä sitä sitten kirjoittaisi? Renkaanvaihdot kahdesti vuodessa ja öljyt kerran? Laadukkaat ranskalaismerkit ovat siksikin bloggaajan suosiossa että jotain kerrottavaa tuppaa olemaan aina pienen ajan kuluttua.
Ennen isompia pösöhässäköitä piti kuitenkin viskata keikka Sloboziaan. Vuokrattu tsekkiläisvalmisteinen Hyundai i30 osoittautui neljäntuhannen kilometrin koeajolla ihan Peugeotin veroiseksi menijäksi. Bensiinimoottorisen pikkuauton riemut: jatkuva bensa-asemalla rumppaaminen ja hirveä tarve kepittää vaihdetta pienemmälle olivat tuttuja juttuja. Tämän kesän helteillä myös Pösön automaatti-ilmastointi osoittautui onnistuneeksi mukavuustarvikkeeksi verrattuna Hyundain kylmäilmapumppuun jota sai käännellä ja väännellä aina muutaman kilometrin välein.
Mukavuuspuoli Hyundaissa osoittautui aikalailla yhtä olemattomaksi kuin Peugeot 308:n Citroën C4:ltä peritty näennäisjousituksen tuottama. Mutta nyt asiaan – Pösö murenee käsiin!
Vihtahousun jarruongelma – ratti tärisi niin vietävästi heti kun jarrua polkaisi 120 kilometrin tuntinopeudesta vähänkään reippaammin – hoideltiin seuraavaksi. Malminkartanon autohuolto vaihtoi ranskalaiskulkineeseen uudet jarrulevyt sekä -palat eteen 240 euron asevelihintaan, jonka maksoimme kauppiaan ehdotuksesta fifty/fifty. Seuraavaksi viitisen sataa kilometria ajettuani hienonhienoisen tärinän tuntiessani kävin kiristämässä etupyörien pultit ja siitä asti jarruttelukin on ollut tärinätöntä.
Radion suhinaongelmakin tuntui hieman helpottaneen sillä välin kun musta paholainen lepäsi Slobozianreissun ajan. Kohtuupienillä suhinoilla pääsee hyvällä tuurillä jopa tunnin-pari. Ja siihen mennessä Yle Puheen raivostuttava tapa soittaa jonniinjoutavaa paskaiskelmää onkin jo aikaansaanut halun kuunnella mielummin mp3-musiikkia.
Jarruremontin kuitissa luki että Peugeot 308 SW onkin monikäyttöajoneuvo. En ollut aiemmin kiinnittänyt asiaan tuon kummempaa huomiota kunnes tuli tarve kuljettaa samanaikaisesti polkupyörää ja sikspäkkiä. Auton takarivin kolme erillistä penkkiä jotka pystyi vaikka irroittamaan kokonaan (en irroittanut, vielä ovat kyydissä…) tekivät tilaa surempaankin tarpeeseen suorastaan hämmästyttävän paljon.
Mutta se murenemisjuttu. Hellekesä ja hikinen housuntaskuko olivat syyllisiä siihen, että oopperakaupungissa Vihtahousua käynnistäessäni mureni virta-avain käsiini? Stilettiavaimen sisäosista oli murtunut arviolta noin nollapilkkunollakuus millimetriä vahva muoviosa ja niinpä avain oli kämmenelläni noin seitsemänä palasena. Vanhana palapeliveteraanina asettelin palaset paikoilleen ja korjasin avaimen maalarinteipillä. Nyt avaimen stilettiominaisuus ei tosin enää toimi.
Myös takaluukun oikeanpuoleinen rekisterikilven valon kuuppa tipahti käteen Olavinlinnan pihalla. Asettelin muoviosan takaisin paikoilleen mutta pääkaupungissa tipahti taas. Arvelin että yritän kiilata lampunkuoren paikoilleen rutistetulla tupakkiaskilla, mikäli se nyt enää mukana roikkuu.
Tälläkertaa pösöasiat tässä. Kunhan särkyy enemmän, kirjoitan taas enemmän. Au revoir!
Katiskan paluu 